JOURNALISMI: Kolumni

 

Eikö oma henki ole muutaman euron arvoinen? 

  Kärjistettynähän asia on juurikin näin. Kyse on omasta turvallisuudesta ja
itsesuojeluvaistosta joka jokaisella pitäisi olla. En usko, että on liikaa
pyydetty ostamaan parilla eurolla itselleen näkyvyyttä, ettei ole vain mustaa
mustassa. Kaikilla liikenee muutama euro laittaa esineeseen, jota ehkäpä
joskus tajuat kiittää. Varsinkin, kun voit ostaa juuri sellaisen kuin juuri sinä
itse haluat. Se voi oikeasti pelastaa huomaamattasi henkesi.

  Puhun siis heijastimista, josta kyllä puhutaan paljon, mutta käyttäjien määrä
on silti pieni. Liian pieni.

  Eikö kukaan muu kävellessään tien viertä ilman heijastinta pimeällä tunne
omatunnon pistoa siitä, jos kotona olisi heijastin?
Eikö heijastin tuo turvaa, kun tiedät, että autot varmasti näkevät sinut?

  Heijastimia on nykyään lukemattomia erilaisia. On niinkin yksinkertaisia kuin
neliöitä ja ympyröitä. Koiria, hevosia, kilpikonnia ja lehmiäkin löytyy. Myös
rintaruusuja on tehty, sekä magneettisia heijastimia nappeihin
kiinnitettäviksi. Sellaisia, jotka saa taskuun hakaneulalla sivulle roikkumaan
ja päiväsaikaan piiloon taskuun takaisin. Sellaisia, jotka saa kortisteeksi
kokoajaksi. Heijastinliivejä, -hihoja, -lahkeita ja käden ympärille kiedottavia.
Sinä, jonka arkivarusteeseen pimeällä ei kuulu heijastin. Oletko aivan
varma, ettei sinulle löytyisi sopivan näköistä sopivalla rahalla, joka auttaisi
montaa kanssaliikkujaa?

  Jotenkin kummasti pieniä lapsia yleensä muistutellaan aktiivisesti
heijastimesta niin koulun kuin vanhempien toimesta, mutta aikuiset eivät sitä itse aina muista.
Monesti hän kuka ylittää tietä koko mustassa vaatetuksessa kohdasta jossa
ei ole suojatietä merkitty on aikuinen. Koko kolumnin aihe tulikin siitä, kun
matkustin autolla ja 20 minutin matkalla tuli monta aikuista ilman
minkäänlaista heijastinta. Kyllähän aikuisen ihmisen kuuluisi tajuavan
sellaista käyttää. Omasta turvallisuudestahan heijastimen käytössä on kyse.
Sitä käytetään itsensä vuoksi, ei vain autoilijoiden.

  Samantapaisesta käytännön esimerkistä aihetta jatkaen. Bussikorttien kuoriin
on liitetty heijastin, jotta kättä heilauttaessa bussille tulisi mahdollisimman
selkeä merkki. Kuljen joka arkipäivä kouluu, joten pimeällä lähden kotoa ja
pimeällä tulen kotiin. Seuraavanlaisia tilanteita on tapahtunut enemmän kuin
 kahden käden sormilla voisi laskea.

  Kun nuori tulee bussiin pysäkiltä ja on unohtanut heijastimensa pois, hän
saa kuulla siitä kuskilta. Vaikka nuori tulisi pysäkiltä jossa on lyhtypylväs
valaisemassa vieressä ja tumman takin hiha heilahtaa merkiksi, jonka
pystyy näkemään, hän saa siitä kuulla. Joskus jopa kuskit kehoittavat nuoria
käyttämään älypuhelimiensa kirkasta näyttöä apuna pysähtymismerkin
teossa, joka onkin hyvä idea heijastimen unohduttua kotiin. Ei tietenkään
kaikki kuskit asiasta mainitse, mutta jotkut ja ihan aiheellista se onkin.
Mutta ne tilanteet kun nuoren tilalla onkin aikuinen. En ole kertaakaan
kuullut kuskin valittavan samanlaisesta tapauksesta aikuiselle.
 Miksi ei?
 Mielestäni palautetta asiasta pitäisi antaa myös aikuiselta aikuiselle, eikä
 vain aikuiselta nuorelle.

MIELIPIDE: Lukion (Sammon keskuslukio) liikuntatunneista

Etäpäivän tehtävä liikunnasta

07.11.20414

"Mitä toivon lukioliikunnalta viestinnän opiskelijana "

Pakko pullasta kaikki ilo ja hyöty irti

Aina on niitä opiskelijoita, jotka eivät ole viihtyneet koulun liikuntatunneilla koskaan. Siitä kuinka kaikki tutut ja tuntemattomat tytöt vaihtavat keskenään vaatteet siihen, että kaikki pelaavat kunnolla hiki pinnassa. Kuinka ahdistus valtaa mielen siitä, että on luokan huonoin tai huonoinpia kestävyys- ja nopeustestissä. Tunne siitä, kuinka käsiin heitetään pallo. Heitettäessä ei menekkään koriin, vaikka kuinka sitä toivoi. Ja kaikki katsoivat sitä. Se tunne ettei vain ole hyvä liikunnassa, kun ei juokse nopeasti, osaa kärrynpyörää taikka osaa käyttää pelikentällä pelisilmää hyödykseen.

Sitten aina on myös niitä, joille liikuntatunnit ovat vapauttava ja energiaa lisäävä keskellä koulupäivän muita teoria-aineita. Kun saa vetää juoksuhousut jalkaan ja laittaa itsensä koetukselle. Kun jaksaa ja osaa. Koripallon maalitykki, lentopallon vikkelin muuri taikka coper-testin kestävin. Urheilutaustaa hyödyntäen pärjää ja on oppinut kuinka kannattaa pelikentällä liikkua.

Mielestäni meidän (suurimmaksi osaksi viestintäläisten) liikunnassa ei tuon kaltaista jakaumaa ainakaan näkynyt. Voi tietenkin johtua siitä, että tunnemme suhteellisen hyvin jo toisiamme eikä joukossamme ole hirveästi todella urheilullisia opiskelijoita. He olisivat menneet urheilulinjalle. Toki meilläkin on ollut niitä jotka harrastavat aktiivisesti salilla käyntiä taikka ovat omassa historiassaan pelailleet jotain muuta monta vuotta. Tätä monen vuoden urheilutaustaa paremminkin hyödynnettiin, että kyseisen henkilön vahvuuslajin tullessa tunnilla aiheeksi, opiskelija sai itse opettaa lajia muille. Pelaillessa ei tullut kuitenkaan epäreiluuden tunnetta, kun kaikki selkeästi yrittivät parhaansa ja kannustivat toisiaan. Eikä epäonnistumisia huomioitu suuresti.

Vaikka olemme viestinnällä, tarvitsemme liikuntaa yhtälailla kuin muutkin. Voi olla, että osa siitä huojentaa toisen kurssin pois, mutta ottaa vaikka kuntosali kurssin ja moni varmasti ottaa myös vanhojen tanssien kurssin. Jos huojentaa toisen pakollisen kurssin pois, varmaan opiskelija itse ymmärtää harrastaa muuta liikuntaa omalla vapaa ajallaan. Itse en ole lyönyt lukkoon käynkö toisenkin kurssin, mutta vaikken kävisikään sitä, käyn salilla ja yritän pitää fyysisestä kunnostani huolta vaikkei minulla olekkaan ihmeellisempää urheilijan taustaa. 

Mielestäni nykyisessä tyylissä ei ole muutettavaa. Ryhmämme on sopivan kokoinen, eli pieni. Ei tarvitse kauaa odottaa oma pelivuoroaan, vaan esimerkiksi lentopalloa pystyi pelaamaan koko ryhmä kentällä. Sekä on hyvä, että esimerkkejä näyttää itse opettajakin, eikä vain lajin harrastaja taikka vain selitä miten kuuluisi pelata. Yläkoulussa ollessani näin ei pahemmin ollut, vaan piti itse sanoista yrittää hahmottaa asento ja kysyä mahdollisesti neuvoja lajin harrastajalta.  Ja nyt lukiossa liikuntatunneilla oikeasti viihtyy, eikä se tunnu niin pakko pullalta. Siitä saa otettua ilon irti. Harvemmin vapaa-ajalla voi pelata sopivalla porukalla kunnon koripalloa taikka lentopalloa. Sekä eri testien tuloksilla voi verrata omaa kehitystään, missä olisi parannettavaa ja mikä on parantunut. 

Lisäksi liikuntatuntien mukavuutta ja intoa lisää erikoisemma tunnit, kuten kuplajalkapallo mitä meillä oli ja päättöviikolla olevat erikoisemmat tunnit kuten Megazonessa käynti.

Elokuva-analyysi

        

ELOKUVA-ANALYYSI

Yksi lensi yli käenpesän (1975) Elokuva "Yksi lensi yli käenpesän" perustuu kirjailija Ken Keseyn samannimiseen romaaniin. Päähenkilönä elokuvassa on R. P. "Mac" McMurphy, ketä näyttelee Jack Nicholson. Mielisairaalaan alussa saapuva päähenkilö oli heti alusta asti selvästi erikoinen ihminen. Energinen, riidan haluinen, kapinallinen, naseva sekä luova Mac alkaa tutustua muihin mielisairaalan potilaisiin. Elokuvan aikana Macista paljastuu hiukan narsistisia piirteitä, kun hän käyttää hyväkseen muita ihmisiä omissa suunnitelmissaan ja saa muut potilaat erilaisiin vetoihin mukaan, jotka hän itse luulee voittavansa, mutta useimmiten häviää. Ajatellaan, että Mac vain esittäisi mielisairasta, että pääsisi elämästään helpommalla. Kuukauden hoidossa olon jälkeen tohtori tulee tulokseen, ettei Mac olisi ollenkaan mielisairas. Kekseliäs Mac saa yhden ”kuuromykän” intiaanipäällikköpotilaan auttamaan häntä paossa sairaalasta, joka johtaa kalareissuun muiden potilaiden kanssa. Kalareissulla Mac saa kaikki muut potilaat pitkästä aikaan nauttimaan elämästä ja pitämään hauskaa, mikä onkin juuri siksi myös koskettava kohtaus. Mac oikeasti välittää kanssapotilaistaan. Tämä kaikki kumminkin näyttää enemmän huomion haalimiselta hoitaja Ratchedilta. Jo elokuvan alussa itsevarma Mac uhkaa viettelevänsä kyseisen hoitajan viikossa, muttei onnistu siinä vedossa. Kalareissun jälkeen Mac joutuu sähköhoitoon, jonka jälkeen hän esittää lamaantunutta. Mac tajuaa haluavansa pois sairaalasta kuten myös Päällikkö, jonka salaisuuden hän saa selville juuri ennen sähköhoitoa. Mac ja Päällikkö aloittavat pakonsa kunnes Macin yksi potilastovereistaan löydetään kuolleena potilaiden yöllisen juhlinnan jälkeen. Tässä näkyy ensimmäinen kunnon välittämisen ja inhimillisyyden piirre Macissä. Mac ottaa tapahtuneen yllättävän raskaasti ja käy hoitaja Ratchedin kimppuun, kun tämä yrittää ohittaa tapahtuneen olan kohautuksella. Macin tunteiden purkauksen johdosta hänelle tehdään lobotomia, aivoleikkaus. Siitä johtuen Mac ei ollut enää tietoinen ympäröivästä maailmasta ja hän vain on. Lopussa Päällikkö tukehduttaa ystäväkseen muodostuneen Macin, kenessä ei ole enää muita elon merkkejä kuin sydämen syke. Macin resupekkamainen olemus jää varmasti muiden potilaiden mieleen, jotka jäävät sairaalaan Päällikön paettua.

Elokuvassa päähenkilön lähelle pääsevät häntä tarkkaileva ja diagnosoiva tohtori Spivey, joka yrittää selvittää miehen mielenterveyttä. Muita tärkeitä sivuhenkilöitä ovat muut potilaat, joista tärkeimpiä ovat Intiaanipäällikkö, josta tulee myös Macin ystävä. Harding, joka aluksi vastustaa Macin olemusta, mutta tuntuu loppujen lopuksi ihailevan miehen tekoja. Hieman vajaa-älyinen Maritini ja Taber, joka innostuu aina vedoista sekä Bibbit, joka elokuvassa paon aikana löydetään kuolleena.

Eniten Macia vastaan tuntuun olevan yhteiskunta ja sen säädökset. Hoitajat ja vartijat, jotka ovat yhteiskunnan sääntöjen ja kaavojen orjia. Mac silti tuntee jonkinlaista vetoa ylihoitaja Ratchediä kohtaan, joka saa tuntea Macin vihan kurkussaan. Ylihoitaja myös on se, kuka käskyttää Macin hoitoja. Macia lietsoo hoitajan tyyneys siinä missä Mac itse on äkkipikainen ja riidan haluinen.
Genreissä elokuvan voisi sijoittaa parhaiten draamaan sen juonen käänteiden dramaattisuuden takia, mutta myös komediaan, joka tulee esille erilaisissa dialogeissa, mustassa huumorissa ja pienemmissä tapahtumissa, kuten kalareissussa. Se ei selvästi kuulu oikein kumpaankaan, mutta päähenkilön kuolema elokuvan lopussa saa elokuvan olemaan draamaa.

Mielestäni elokuvassa teemana on ihmisarvo. Päähenkilö on kapinallinen ja pyrkii edistämään potilaiden oloa. Hän ei piittaa säännöistä, eikä taida ymmärtää, miksi jokin asia on joillekin tietylle ihmisryhmälle suunnattu. Elokuvassa se ihmisryhmä on mielisairaalan potilaat sekä heihin kohdennetut säädökset.

Aiheena elokuvassa on lukittujen ovien takana elävien ihmisten elämä ja sen muutokset pienessä piirissä. Asiat jotka voisivat vaikuttaa vapaudessa elävän ihmisen silmin pieniltä, onkin mielisairaalassa olevalle isompi ongelma kuin sitä aluksi uskoo. Pienikin rutiinien muutos voi pilata siellä elämän taikka sitten saada siihen uutta väriä. Sinällään elokuvassa ei kumminkaan tule esille, kuinka ahdistavaa sairaalan tiloissa voi olla, kun siellä on vasten tahtoaan. Ehkä siksi tämä ei korostu niin paljon, kun iso osa hahmoista on omasta tahdostaan mielisairaalan ovien takana.

Montaasi

MONTAASI.
Kolmesta koostuva tarina.
1. Nalle sydämen kanssa 2. Rikkoutunut peili  3. Tunnelikävelytie

Vastamielipide Alexander Stubbista

Suorat housut julkisuudessa, shortsit kotona

Kommentoin Iltalehden verkkosivuilla julkaistua juttua ”Valtiomies vai showmies” (Torstai 14.8.2014). Julkaisu käsitteli pääministeri Alexander Stubbin ulkoista olemusta ja toimintaa. Toisten mielestä moderni ja nykyaikainen käyttäytyminen on hyväksi ja virkistävää, mutta itse olen hänen toimintaansa ja pukeutumistaan vastaan. Toki kaikilla saa olla oma tyylinsä, mutta rajansa kaikella. Mielestäni noinkin suuressa edustustehtävässä olevan pitäisi käyttäytyä tietyissä asiallisuuden rajoissa. Shortsit eivät sovi tiedotustilaisuuteen taikka selfien ottaminen ja Twitterin käyttäminen kesken tiedotuksen. Kuitenkaan hänen triathlon-harrastuksessaan ei ole mielestäni haitallinen hänen asemalleen, vaikka Stubb korostaakin urheilullisuuttaan. Ulkomaalaiset eivät välttämättä osaa nähdä pääministerinä reipasta ja hymyilevää nuorta miestä, kun pääministeriltä pitäisi voida odottaa tiettyä ammattimaisuutta ja käyttäytymistä. Hivenen edes enemmän arvokkuutta pitäisi olla mukana hänellä toiminnassa. Hänen olemuksensa taisi kiinnostaa vaaleissa vielä kokemattomia nykyaikaisia nuoria. Kun talous on tällä hetkellä mikä on, niin pääministeriksi oltaisiin tarvittu vähän erilainen  henkilö.  Stubb ei vastaa ainakaan minun käsitystä Kokoomuksesta tulleesta pääministeristä. Ei sillä niin väliä, millainen pääministeri on luonteeltaan, kunhan saisi hommansa hoidettua asiallisesti ja kunnolla sekä edustaisi Suomea sen arvolle sopivasti. Pääministeri on kuitenkin maan keulahenkilöitä, kuten presidenttikin. Eihän presidentinkään ole soveliasta pukeutua shortseihin ja purjehduskenkiin, kun edustaa kansainvälisesti Suomea. Poliitikkojen ja muiden ei tarvitse olla harmaita ja täysin vakavia. Huumori ja rentous eivät ole huonoja asioita, kunhan ne nyt vain osaisi ajoittaa oikeaan paikkaan ja aikaan.

Katariina Kankaansivu

Lähde: Virta, Mikko (14.8.2014) Valtiomies vai showmies (sähköinen versio). Iltalehti. Helsinki. Luettu: 19.8.2014. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014081418568508_uu.shtm-l

Mediakäsitteitä (ensimmäinen työ).

Ota maisemakuva, joka kertoo omasta persoonastasi. Tee siitä jonkin asian mainos.

Yleinen "hyvä&korkealaatuinen" ja "huono&rahvas" maku.

HYVÄ MAKU:

 

LUKIO,    gourmet-ruoka,   HUGO BOSS, Ooppera,

Baletti,  Victoria's Secret, Michael Kors,

Sidneyn ooppera talo yms. nähtävyydet,

Facebook, Pretty Little Liars,

Valkoinen Talo, WWF, Shampanja, 

Viulumusiikki, Viinit, Nokia, 

Yksityisyritykset, Vanhat kalliit autot, käytöstavat

kahvi ja tee,

SUOMI

HUONO MAKU:

 Ammattikoulu, Salatut Elämät, Vapaa paini, 

H&M, ask.fm, Big Brother, Rock & Hevi&Metalli,

nötkötti, roskaruoka, Lada, koulukiusaaminen, vankila,

uusnatsismi 

KUVA-ANALYYSI

KUVA-ANALYYSI

HANNES HEIKURA, Jouluenkelit (2008)

Hannes Heikuran kuva ”Jouluenkelit” on kuvattu Helsingin keskustassa. Kuvaa katsottaessa etualalla on kolme henkilöä takaapäin, jotka ovat pukeutuneet valkoiseen enkelin asuun. Kaksi henkilöistä on oletettavasti aikuisia ja yksi on pienempi, lapsi. Heillä on ulkovaatteet alla ja vain lapsella on violetti pipo päässään. Enkelimäinen kaapu on jokaiselle hiukan iso. Taustalla erottuu raitiovaunu, joka on menossa poispäin henkilöistä. Henkilöt kävelevät kadulla joka jatkuu eteenpäin ja vähän matkan päässä edessä kulkee samansuuntaisesti joukko ihmisiä. Muuten taustalla näkyy epämääräistä kaupunkikasvillisuutta, rakennuksia ja liikennemerkkejä. Kuvaaja on tarkentanut enkeleihin, joten reunat ovat tummennetut ja tausta sumennettu. Oma katseeni kiinnittyy esimmäiseksi henkilöiden siipiin, varsinkin aikuisten siipiin jotka erottuvat hyvin. Kuvaa useammin katsoessa optiseksi pisteeksi muuttuu lapsi ja hänen piponsa sekä siipensä.  Optinen piste muuttuu melkein samaksi kuin geometrinen piste, joka taas on lapsen selässä siipien tyvessä. Aikuiset henkilöt seisovat kultaisen leikkauksen kohdalla, mutta lapsi on asetettu keskelle kuvaan. Horisontti on myös kuvattuna kultaisen leikkauksen ylemmälle vaaka viivalle. Kuvan on suhteellisen tumma, surullinen, harmaa, ruskea, likainen ja iloton. Enkeleiden valkeat puvut tuovat kuvaan avoimuutta, sympaattisuutta, puhtautta, viattomuutta ja aitoutta. Tehovärinä valkoinen on hyvin toimivana tässä kuvassa, kun henkilöt erottuvat nätisti. Mielestäni kuvassa vallitsee tasapaino. Henkilöt ovat tasaisesti kuvan keskellä, rauhallisen valkoisina ja erottuvina. Tumma tausta, jossa näkyy himmeellä valoja tuo rauhallista tasapainoa kuvaan. Tasapainon ja rytmin tunne tulee myös kun kaikki liikkuvat samaan suuntaan. Henkilöiden siivet, valkoiset asut ja asettelut symboloivat paljon. Siivet tuovat herkkyyttä, kun ne särkyvät helposti. Taikauskoisuutta kuvaa enkelit itsessään, kun niitä ei ole mahdollista nähdä. Vapautta, kun siivillä voi lentää vapauteen. Valkoiset asut kuvaavat henkilöiden ja enkelten viattomuutta. Koska henkilöt ovat aseteltuna niin, että pienin lapsi on keskellä tulee vaikutelma aikuisten turvasta ja turvallisuudesta. Toisaalta kuvan nimi viittaa Jouluun, jolloin tulee mieleen miksi kuvassa ei ole lunta. Kuvasta saa osittain surullisen vaikutelman tummista väreistä ja valkoisista enkeleistä, jotka voivat mieltää helposti myös kuolleiksi rakkaiksi ihmisiksi. Aikuiset eivät pidä lapsen käsistä kiinni, joka tuo kylmyyttä ja välinpitämyyttä kuvaan. Itse näen henkilöt miehenä, naisena ja lapsena. Tästä asetelmasta, kun alkaa miettimään, tulee mieleen, että joulun aikana olisi tapahtunut kuoleman  onnettomuus mikä erotti perheen toisistaan ja he päätyivät enkeleiksi Helsingin kaduille.

Jouluenkelit